Nyt koetellaan tyttöä ihan toden teolla. Välimatka Toivon kanssa on normaalitilanteessa noin 1,5 tunnin luokkaa (henkisestä välimatkasta puhumattakaan, huoh), mutta nyt hän viettää muutaman päivän tuossa parin korttelin päässä. Ihan melkein naapurissa, asunnossa josta mielenvikaisuuteni sai alkunsa.
Eilen satuimme odottamatta saman katon alle pieneksi hetkeksi, ja olisin voinut kuolla siihen paikkaan. Onneksi (kai?) ei juurikaan ehditty vaihtaa sanoja, ts. nielaisin kieleni ja välttelin katsekontaktia. Koitin keksiä hauskoja huolettomia juttuja sopiviin väleihin epäonnistuen siinä surkeasti. Olin kömpelö ja niin naurettavan hätääntynyt ressukka että vieläkin hävettää! Tehdessäni lähtöä tästä lyhyestä kohtaamisesta Toivo kaappasi mut syliinsä kun kukaan muu ei ollut näkemässä. Enkä pystynyt katsomaan silmiin.
Tää tilanne on niin absurdi ja abstrakti ettei meistä kumpikaan (näin ainakin haluan ymmärtää) osaa tehdä tai sanoa mitään. Tässä liemessä on niin monta ylimääräistä ulkopuolista tekijää, syviä traumoja ja kammoja puolin ja toisin. Ärsyttävää kun en osaa tulkita mitään mitenkään! En edes tiedä, olisko meidän hyvä keskustella asioista kasvotusten vai pitäisikö mun vaan kylmästi koittaa repiä itseni hänestä irti.
Olin huojentunut kun pääsin tilanteesta pois, ja silti koko illan toivoin näkeväni hänet jossain. Olin täydellisen poissaolevaa seuraa, mutta onnistuin sentään olemaan ottamatta häneen enää yhteyttä. Rasti seinään! Ylimääräinen viinilasillinen oli täysin ansaittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti