On se nyt kumma, kun ei edes junassa saa olla rauhassa, mietti Terttu seisoskeltuaan yhdeksän tuntia velvollisuuksien velvoittamana ja hypättyään reporankana pieneen loosiin katse visusti ikkunasta pimeyteen suunnattuna. Vähän omaa vikaa oli itsessäkin, pakko myöntää: humalaiselle nuorelle suomalaismiehelle ei kannata antaa pikkusormea (vastata avoimesti esitettyyn kysymykseen, mahtaako juna pysähtyä hran määränpäässä), jollei halua menettää koko kättä (ko. asemalle asti laadukasta keskusteluseuraa, eikä toivoakaan hengähdystauosta).
Ensin ruodittiin Tertun elämä, sitten Suomen politiikkakoukerot ennen uppoutumista hran rakkauselämään ja sen vastoinkäymisiin. Parisuhteessa olevan hoidon mustasukkaisuutta eksän suhteen, raskauksia, keskenmenoja, riitoja. Koko matkan aikana en esittänyt yhtäkään kysymystä, mutta tämä miekkonen oli onneksi hyvin oma-aloitteista tyyppiä, joten kiusallisia hiljaisuuksia ei päässyt syntymään. Eh-heh.
Vaikka keskustelutuokiomme olikin hyvin yksipuolinen allekirjoittaneen tyytyessä lähinnä myötäileviin hymähdyksiin ja eilisviinan tuoksun välttelyyn, onnistuin tekemään niin hyvän vaikutuksen että herra junan pysähtyessä tiedusteli nimeä ja muita yhteystietoja ja oli jo raapustamassa omaa numeroaan annettavaksi. Jostain kumman syystä passasin ja olin sekoittamatta omaa lusikkaani tähän soppaan.
Pahoittelut kanssamatkustajille tämän kaverin jutteluhalun ylläpitämisestä!
Tää tapaus oli kuitenkin aika merkityksetön, sillä omaan rauhaan uppoutumishalulle oli syynsä.
Päivällä nimittäin alkoi yllättäen heikottaa. Sydän hakkasi epätahtiin, kasvoja kihelmöi, tuskan hiki nousi iholle. Puhuminen oli takeltelevaa, katse harhaileva ja tuntui että jalat pettävät alta hetkenä minä hyvänsä. Suu vääntyi hermostuneeseen hymyyn ja silmät uppoutuivat toisiin.
Törmäsin Toivoon ja Toivon puolustuskyvyttömäksi ja täysin paljaaksi tekevään katseeseen. Sen pienen hetken jälkeen olo oli taas ihanasti sekaisin.
Olisin voinut kapsahtaa kaulaan enkä irrottaa koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti