Hengitit mun sydämeeni

Täällä taas! Tää marraskuu ei oo ollenkaan niin kurja mitä marraskuulta vois odottaa. Johtunee pääosin viiksistä, mutta en voi olla väittämättä, etteikö kivojen miesten kohtaaminen vaikuttaisi fiilikseen. Totta hitossa vaikuttaa!

Mulla oli tyngähkön juttusarjan luonnos odottelemassa loppuunkirjoittamista, mutta totesin ettei se nyt ollut niin kovin järisyttävä että olisi kannattanut jakaa. Järisyttävää sen sijaan oli ko. luonnoksen insertti:

Vielä kolmas osa tätä n. 30 tunnin trilogiaa. Sitten riittää, mikäli vanhoihin merkkeihin on luottaminen. Hiljaiseloa siis mitä todennäköisimmin jälleen luvassa.

Eipä tällä kertaa vanhat merkit olisi voineet olla enempää väärässä!

Ok, mitään älyttömän merkittävää metakkaa ei tähän eloon mahdu, mutta hei. Ajatelkaapas hetki elämänne suurinta rakkautta. Tai ennemmin ihastusta, semmoista monivuotista saavuttamatonta kaihon kohdetta. Sitä tyyppiä, jonka kanssa vietit paljon aikaa koska teillä oli yhteisiä harrastuksia ja kavereita, olitte samassa koulussa/työpaikassa ja melkein tekis mieli puhua ystävyydestä. Just sitä, jonka kanssa kipinät on lennelleet ihan ensitapaamisesta lähtien, mutta joka on se elämäsi kielletyin hedelmä. Se päiviesi auvoisa valo josta et oo kuullut mitään pitkiin aikoihin, koska molemmilla on ympyrät ja asuinkaupungit vaihtuneet.

Oot jo oikeestaan päässyt yli koko ihmisestä, ja se tulee sun mieleen enää äärimmäisissä tilanteissa.

No, jotenkin ajatukset ihan tavallisena hetkenä ajautuu muistelemaan, kuinka sillon joskus tuli avauduttua koko tunteiden kirjosta tälle onnettomalle poikarukalle. Naurattaa ja hävettää samaan aikaan, vähän pistää sydämestä joku määrittelemätön tunne. Sua vähän rupee kiinnostamaan, mitä tälle tyypille nykyään kuuluu, ja pienen facebook-google-surffailun jälkeen oot aika hyvin kartalla. Ai että kun se on vaan komistunut tässä vuosien mittaan. Pakko vähän hymyillä takaisin.

Palaat maanpinnalle ja arkeen.

Menee tunti, pari. Inboxiin napsahtaa viesti.

Siltä.

Edellisestä jutustelukerrasta on pari vuotta. Ja kun nyt jutellaan, tuntuu kun mikään ei ois muuttunut. Perspektiivi ja mittasuhteet on mukautuneet omaan koloonsa, mutta muuten samat jutut ja samat fiilikset kytee edelleen jossain sisäelimissä.

Taas saa tuntea itsensä teinitytöksi, viimeistään siinä vaiheessa kun puhutaan kuinka kiva ois nähdä.

Jokainen laittaa kiinni viikset huuleensa

Movember. My ultimate favorite month ever. No single doubt.

Oon huomannut että mulla on aivan järjetön viiksifetissi. Tykkään myös miehistä, joilla on persoonalliset silmälasit. Ja vähän parransänkeä. Kihara tukka. Miehistä jotka tykkää käydä keikoilla, osaa soittaa jotain instrumenttia (kitaraa) ja keskustella. Miehistä jotka on sen verran pitempiä että tarttee nostaa leukaa kun pussaa. On myös ihan kiva jos se jaksaa ottaa mut syliin. Tärkeintä kuitenkin on se, että tykkää silitellä ja pussailla (hyvin, sillein vähän kiusoitellen ja ihanasti) ja olla siliteltävänä ja pussailtavana.

Ja et on viikset.

Lakanan mittainen yö, kehojen vastakkaisuus

Jatketaan eilisessä tekstissä aloitettua juttusarjaa aiheella "Miehet, jotka ilmaantuvat hämmentämään elämääni samalla kellonlyömällä". No siis, lähestulkoon.

#2 Entinen ihastus, Matti

Yläasteihastukset, nuo elämänkaaren vatsanpohjaa kutkuttavimmat olennot. Olen aina ollut herkkä ihastumaan, mutta teini-iässä ihastumiset olivat eittämättä pitkäkestoisimpia ja hullaannuttavimpia. Yksi saavuttamattomista sykähdyttäjistä oli pari vuotta vanhempi Matti. Tutustuessamme hän seurusteli, oli pitkässä suhteessa ja hyppäsi sen perään seuraavaan. Muistan ikuisesti erään yön joka olosuhteiden pakosta nukuttiin samassa kapeassa sängyssä, vaikka enhän mä jännitykseltäni mitään saanut nukuttua. Kyllä te sen fiiliksen tiedätte, kun on vaan pakko tuijottaa, virnuilla ja olla hengittämättä ettei vahingossa hipaise toisen kehoa tai tipahda sängynreunalta.

Yläasteen jälkeen ei olla moneen vuoteen oltu oikein missään tekemisissä, välillä vaihdettu muutama sana, mutta edellistä tapaamiskertaa en kuollakseni pysty muistamaan.

Nyt tosin muistamiseen tuli helpotusta, ja sormilla voikin laskea päiviä vuosien sijaan. Jälleennäkeminen oli hämmentävä, lisäkutkutusta asiaan toi molempien sinkkustatus. Alkuun juteltiin niin kuin silloin ennen, myöhemmin illalla otettiin vähän kädestä kiinni. Olosuhteet johdattelivat meidät jälleen samaan sänkyyn, niin kuin silloin ennen. Mutta edelliskerrasta poiketen tällä kertaa tulin kaapatuksi kainaloon, ja kumpikin uskalsi koskettaa. Silitellä ja olla ihan lähellä.

Ihan uskomatonta millainen fiilis tällaisesta kohtaamisesta tuleekaan. Ihan kun aikaa ei olis kulunut yhtään, ihan kun oltais oltu taas viistoistvee. En muista koska ois ollut noin ihanaa nukkua toisen lähellä.

Tältäkään en nyt kuitenkaan mitään sen kummempaa odota, koska vaikka nostalgiatrippi olikin melkoinen, ymmärrän hyvin sen mahdottomuuden mitä tämä koko asetelma pitää sisällään. Oon ottanut vähän realismia sisälleni asumaan. Kun en vaan oo enää se viistoistvee.

Unta kohti liukuu sittemmin.

Se mihin loppuu kohtuus, mistä alkaa hulluus

Houston, we have a problem. Astronautti on kadonnut kiertoradalta. Tullut luultavimmin nielaistuksi mustaan aukkoon. Kokeilen löytää yhteistä taajuutta vielä kertalleen joskus kun hetki on otollinen, mutta sen jälkeen saa olla. Ilmiselvästi turhaa resurssien tuhlailua, avaruus on loppumaton ja tähtiä riittää tutkittavaksi.

Pieniä tähdenlentoja tässä onkin sattunut viimepäivinä kohdalle. Ihan mielenkiintoinen seikka on se, että nämä tämäntyyppiset kohtaamiset osuvat usein hyvin lähelle toisiaan, ja niitä edeltää/seuraa pitempiä hiljaisia kausia. Mahtaako olla kyse sattumasta vai jostain korkeammista voimista? Tiedän etten oo ainoa jonka sinkkuelämä noudattaa tällaista säännöllisen epäsäännöllistä rytmiä (huutakaa HEP jos kolahti!). Tässä olis tutkijasmielisille työnsarkaa!

Raotellaan näitä salaperäisyyksien verhoja nyt yksi kerrallaan.


#1 Ystävän ystävä, Viljami

Ystäväni Pirkko on jo aikaisemmin leikitellyt ajatuksella täydellisestä pariskunnasta. Tämä pitäisi sisällään allekirjoittaneen, ja Pirkon pitkäaikaisimman ja läheisimmän miespuolisen ystävän Viljamin, match made in heaven. Yhtenä oleellisena kompastuskivena tosin on se, ettei Viljami ole sinkkumarkkinoilla, vaan hivenen kehnossa parisuhteessa. Kehnossa, ainakin mikäli Pirkon puheita on uskominen. Tämä päähäni syötetty ajatus on kuitenkin ollut mielessäni aina kun ollaan vietetty aikaa yhdessä.

Viljamin kanssa on tullut tutustuttua parin vuoden aikana puolin ja toisin koko ajan paremmin, ja viimeaikoina olen ollut havaitsevinani pientä väreilyä välillämme, eikä Pirkkokaan sitä vihjailuillaan ainakaan vähennä. Viimeisimpänä panostuksenaan tähän keitokseen hän kertoi Viljamin sanoneen olevansa kiinnostunut musta, eikä ihan vähääkään, vaikka parisuhteelliselle tuollaisen asian myöntäminen on aika no-no. Ja vaikka olenkin pienet kipinät huomannut, en silti osannut odottaa Viljamin kaltaiselta nuoreltamieheltä näin suoraa ja avointa kommenttia. Joka siis oli luottamuksella Pirkolle kerrottu. Vähän punastutti.

Olemme tavanneet kerran sen jälkeen, kun Viljami tämän Pirkolle paljasti. Huomasin hänen käyttäytyvän vähän eri tavalla ja ottavan hieman tarkoituksellista etäisyyttä, vaikken vielä itse tiennytkään tästä uudesta käänteestä. Suurella mielenkiinnolla odotan seuraavaa tapaamistamme, sillä väistämättä tämä vaikuttaa omaan suhtautumiseeni kyseistä herraa kohtaan. Vaikka koitankin asian järkeillä päässäni, seuraavat vaihdetut sanat voivat olla aika jännitteisiä.


To be continued.

Hunninko maailmankartalle!

Olisikohan nyt hyvä hetki vaihtaa taiteilia(mutsiitäpuuttuujii)/alteregonimeä johonkin kuvaavampaan? Esimerkiksi Itsevarmuus-Inkeri tai Raju-Ritva voisivat olla aika osuvia. Niskasta on siis kiskottu kuin heikkopäinen ja pistetty hienovaraista tapaamisehdotusta eteenpäin. Hienovaraista, koska en tosiaankaan halua nyt muhentaa tätä hommaa alkuunsa.

No, koska ehdotin musiikkipitoista tapaamista samalle illalle, on ihan ymmärrettävää, että Astronauttti on estynyt, koska viilettää toisissa sfääreissä illan, ja seuraavankin. Tässä nykypäivän paikasta toiseen kiiruhtavassa yhteiskunnassa erittäinkin o-k. Vastaus oli myös sen verran positiivissävytteinen ja omia mielipiteitäni miellyttävä, että sitä suuremmalla syyllä. Vaikkei siitä suoranaisesti ilmennytkään, että näinköhän hän ylipäätään haluaisi tässä joskus kuunaan mahdollisesti ehkä tavata. Silti.

Jännittää, kutkuttaa. Tämmöistä tyttöoloa ei ole ollut sitten alkuvuotisen Toivon, joka sentään hyvin selkeästi ilmaisi omankin kiinnostuksensa. Tunteikas ja keskustelevainen Toivo.

Tässä muutaman perjantaisiemauksen voimin täytyy todeta, että kaikki Elämäni Miehet, poikaystävä ja suurimmat ihastukset, ovat olleet hyvin estottomia mitä tulee tunteista puhumiseen ja niiden ilmaisemiseen. Ylipäätään syvällisempään keskusteluun. Olenkin vähän ihmeissäni, miten tällainen pikkuisen painostamalla suustaan jonkin vastauksen antava mies nyt saa tällaiset fiilikset aikaan. Ehkä tarvitsen tällaista, jotta voisin itsekin päästä paremmin ulos tunteita piilottelevasta kuorestani? Onhan se jo vähän tässä huomattu, kun tulee niin monta ekaa kertaa jo tässä vaiheessa tuttavuutta.

Mutta ei mitään isoja tunteita vielä tässä vaiheessa, pidetään kuori kasassa.

No olisitko haavoittumattomana onnellinen?

Musta on tullut keräilijä. Keräilen ihastuttavia uusia (yllättäen mies)tuttavuuksia, jotka saavat pään pyörälle mutta joista ei jälkeenpäin kuulu enää mitään. Osaan nyt en itsekään osaa/halua ottaa yhteyttä, mutta sitten on tää osa josta ei haluais päästää irti.

Viimeisimmän tapauksen löysin viime viikonloppuna. Ystäväni bongasi Astronautin tovereineen erään pitkän linjan muusikon keikkayleisöstä, ja vinkkasi tästä heti minulle. Pakko kehaista tämän ystävän ilmiömäistä silmää mitä tulee omaa silmääni miellyttäviin herrashenkilöihin, sillä pieni puna nousi poskilleni rusottamaan välittömästi. Illan kuluessa päästiin nauttimaan vatsanpohjaa kutittavista nopeista katseista ja pienestä kissamaisesta vaaniskelusta puolin ja toisin. Pidin takaraivossani huolta että hän varmasti huomasi liikkeeni, ja kiltisti hän aina tulikin perässä, minne sitten siirryimmekään.

Jonkin aikaa tätä kuviota jatkettuamme ja riittävän pitkään vihjailevan pitkiä katseita muutaman pöydän päähän vaihdeltuamme otin itseäni niskasta kiinni, nielin ylpeyteni ja keräsin rohkeudenrippuset yhdeksi isommaksi asiaksi. Tämä johti siihen, että vietimme illan loppuun ensin samassa pöydässä, sitten samassa pitseriassa ja saman kadun varrella pussailemassa. Siltä iltaa tarina päättyi tähän, rohkeana tyttönä olin toki pyytänyt Astronautin numeron kokoelmiini.

Tässä vaiheessa tarvitsee mainita, että törmäsin siis elämäni kolmanteen Forrestgumpiin! Astronautti kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan, käytyjen keskustelujen myötä se kävi erittäin ilmeiseksi. Ujostelua oli puolin ja toisin, mutta viimeistään vastapuolen valloittava naiivius sulatti sydämeni täysin. Ai että! Olen tainnut löytää salaisen miesihanteeni.

Meinasin jo märehtiä itseni kuihduksiin kun hänestä ei kuulunut mitään jälkeenpäin. Omasta aloitteestani olemme kuitenkin nyt viesteilleet jonkun verran. Vastaukset ovat olleet pelkkiä vastauksia, mutta positiivisena tyttönä kuittaan tämän tällä kertaa yleisen miehisen vähäsanaisuuden piikkiin. Hetkeen ei vaan taas ole kuulunut mitään, ja vähän meinaa tulla hätä. Tällä kertaa tahtoisin tehdä kaiken oikein ja kokeilla josko tästä voisi tullakin jotain. Mitä jotain? Enpä tiedä, se selvinnee kunhan rohkaistun kysymään josko nähtäisiin uudestaan.

Nää on näitä pieniä askelia ihmiskunnalle, mutta suuria ihmiselle itselleen. Huh. Mä en oo koskaan ollut näin aloitteellinen, mutta ehkä se tarttee olla jos oikeasti jotain tahtoo. Ugh.