Vuosi on alkanut vähän liiankin hyvin, skeptisenä kyynikkona en voi muutakaan sanoa. Pää on pyörällä kaikesta tästä mitä tapahtuu, treffeistä ja sanoista ja teoista. Olisipa hienoa kun osaisi vaan heittäytyä tunteen vietäväksi, mutta tää pallo on sellanen yllätysten tyyssija, ettei kannata antaa sitä pienintäkään sormea. Ikävä kyllä.
Mua vähän jännittää, että eteneeköhän tää kaikki vähän turhan nopeasti. Tuntuu, ettei tunne pysy tekojen perässä ja pakokauhu nostaa päätään. Vieressä nukkuessa en saa unta kun pyörittelen mielessäni kauhuskenaarioita, ei se oikeasti voi musta tykätä kun se on noin täydellinen ja minä tämmönen, kohta se tajuaa ja sanoo että kiitti mutta ei kiitti. Kyseenalaistan kaikkea, eniten itseäni ja omaa epävarmuuttani ja itsetietoisesti korostan sitoutumiskammoisia ajatuksia.
En uskalla siis ihastua. Ja kuitenkin oon ihastunut. Kai. Aika paljonkin. Mutta en tietenkään voi myöntää sitä, koska sitten vois sattua.
Kaikki on niin helppoa kun ollaan yhdessä ja on ihanaa. Tää kaikki muu aika vaan on aivan saatanasta. Repikää tää kyynisyys irti ja antakaa mun olla se Terttu 15-vee joka ei ajattele muuta kuin kuinka ihanaa on olla ihastunut.
Uuden vuoden lupauksena: itsekunnioituksen kaivaminen romukopasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti