Sano mitä sanot

No voi nyt sentään millaista vuodenaikaa sitä tässä mun henkkoht elämässä elellään. Ei mitään uutta auringon alla, tai päällä, tai missään muussakaan kulmassa tai asennossa. Kerrottavia mielenkiintoisuuksia nolla. Nada. Juoksen aamusta iltaan paikasta toiseen velvoitteiden perässä, kehitän elämäni ensimmäistä riippuvaisuutta kahviin (jonka juon miten sattuu) ja ne satunnaiset pienet vapaat hetket vietän kotona ketarat ojossa (yksin) tai sitten oon kipeänä. Ja ketarat ojossa. Yksin.

Sen edellisen postauksen kolmannen-sormen-miehen kanssa kävi just niin kun kaikkien muidenkin näiden, joista lupaan paljastaa kiehtovimmat yksityiskohdat seuraavassa jaksossa. Eli en koskaan, koska juttu lopahtaa ennen kertomista niin, ettei siitä enää huvita pukahtaakaan. Tällä kertaa iskivät Tertun vaistot vastaan ja ymmärsin ymmärtää, mitä ne helottavat varoitusvalot oikeastaan tarkoittavat. Kyllä tää Herra Kolmas Sormi yhä vaan silloin tällöin satunnaisesti sanoo ne muutamat vaadittavat hellohowyoudoin-sanat ennen kyläilypyyntöä. Tapaamisia ensikohtaamisen jälkeen kuitenkin, kaikesta sinnikkyydestä huolimatta: nolla. Nada.

Olin aika yllättynyt, että tässä syvää hiljaisuutta vietellessä mun (tai meidän (eli mun)) remmiin on liittynyt parikin uutta lukijaa. Näillä huikeilla lukijamäärillä se on jo aika monta prosenttia! Pitäis vissiin pitää tämä suloinen suuni jatkossakin kiinni, niin ihmiset kehtaavat lisääntyä täällä. Näääh, ehkä olis ihan kohteliasta välillä pukahtaakin jotain. Ja tämmöinen blogikirjoituksen mittainen pieni todellisuuspako silloin tällöin tekee todellakin terää tässä elämäntilanteessa.

Kertokaa te mulle, mitä mä voisin kertoa? Kaihertaako jokin asia mieltä? Kaikki ehdotukset otetaan vastaan, ehdotteluistakin parhaat. Kaikkiin viesteihin suhtaudutaan niiden ansaitsemalla vakavuudella. Todennäköisesti päädyn jälleen harrastamaan hiljaista yksinpuhelua, mutta sekin on ihan rattoisaa, sillä oma juttu paras juttu.

Tirskis. Ei iltakahveja mulle. Tai jos nyt vielä kupillinen...