En kestä tätä syksyistä yksinäisyyttä, hellyydenkipeyttä ja - rumpuin pärinää - parisuhdekaihoa. Vähän ottaa itsetunnon päälle, on jotenkin nöyryyttävää ja säälittävää nyyhkyttää omien ylitsepursuavien lempeiden tunteiden hukkaan haihtumista.
Varsinkin, kun Veikko edelleen pommittaa yhteydenotoillaan harva se päivä, enkä oikeastaan enää jaksa edes vastailla. Viestien taso on laskenut jonnekin tuttavallisuuden ja platonisen suhteen rajamaille, joten en edes koe kovin huonoa omaatuntoa laiminlyönneistäni. Luulen että tämä tästä pikkuhiljaa hiipuu hänenkin osaltaan, ja vaikka Veikko onkin sinnikästä sorttia, en usko hänenkään piuhojen olevan loputtoman pitkät mitä tulee meidän (epä-)yhteensopivuuteen.
Osittain tästä niin rajusta kontrastista meidän välillä olen alkanut katsella ja tunnustella monia elämääni kuuluvia tai vaan kadulla vastaan tupsahtavia miehiä sen tietyn filtterin läpi. Mikä tuossa olisi sellaista, joka olisi juuri oikeaa mulle? Pieniä ihastuttavia yksityiskohtia, lämmittäviä ja hymyilyttäviä. Niitä joita kaipaan.
Jaettuja hymyjä, nauruja, syvälle upottavia keskusteluja ja halua keskustella nimenomaan juuri mun kanssa. Samanlainen musiikkimaku, yhtä huono huumorintaju. Punastuttavia ystävällisiä kohteliaisuuksia, kainaloon kaappaamisia, pään lepuuttamista sylissä. Hurmaavat katsekontaktia hakevat silmät, suudeltavan täyteläiset huulet, polvia heikottava karisma. Ystävän sanat te olisitte niin täydellinen pari jos se ei vaan olis varattu.
Palasia sieltä täältä, varatuista, vapaista, kavereista ja tuntemattomista.
En oo epätoivoinen vaan pelkästään pikkuisen toiveikas. Omalla ylipainollaan.
PS. Edellisen postauksen ihanuus on päästetty autuaammille nummille, en siis viitsinyt kiusata raukkaparkaa enempää vaan olen jo melkein unohtanut että mitään kohtaamista on ollutkaan. Ymmärsin kerrankin kerrasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti