Kun ei oo mitään sanottavaa.
Mulla on just sellanen vaihe meneillään tällä hetkellä; ettei tee mieli sanoa kenellekään mitään. Kenellekään = miehille. Saatan avata keskustelun, mutta en kuitenkaan jatka sen enempää. Hirveet määrät kysymyksiä jää tyhjään roikkumaan, kun tämä arvon neiti antaa niiden olla. Mitähän joku psykologian ammattilainen tähän sanoisi?
Olen saanut huomata, etten ole ainoa tällaisen perin kohteliaan tavan kanssa pelaava. Toivo on ihan samanlainen retku! En ollenkaan suotta puhuttele häntä kaksoisolentonani, niin hyvässä kuin pahassa. Tyyppi otti yhteyttä pitkästä aikaa alkuviikosta, eikä (seuraavana päivänä) lähettämääni vastausviestiin ole reagoitu vielä mitenkään. Kieriskelen täällä tuskissani ja mietin että mitä. Samalla suunnittelen meille yhteistä kulttuuriretkeä, vaikka tiedän, ettei siitä mitään tule. Koska mulla ei oo rohkeutta kysyä, koska Toivo vaan on liian perfect. Ja koska mä oon aina se joka ehdottaa. Ja koska se ei oo vihjannut sanallakaan ikävöivänsä allekirjoittanutta (vaikka sellaisena tietysti kaikki pienetkin elonmerkit siltä suunnalta tulee tulkittua, luonnollisesti).
Tässä tulee siis väistämättä pohdittua tätä omaakin viestikäyttäytymistä, ja sitä, mahtavatko nämä minulle viesteilleet herrat odottaa vastausta yhtä kuumeisesti kuin minä Toivolta, vai unohtavatko he odottavansa mitään? Tällaista epätoivontuskissa kamppailua en kenellekään totisesti toivo eh-heh.
Tämmösiä mä mietin hetkinä jolloin ei tee mieli sanoa tännekään mitään. Mutta sanoinpa kuitenkin.
Edellisten sanomisten jälkeen olen melkein päätynyt yövieraaksi keskelle pusikkoista osaa Etelä-Suomea, ja yhtä melkein saanut yövieraan omaan kotiini. Kyseessä kaksi eri tapausta, mutta yksi yhteinen tekijä, joka päätti tilanteet sanaan "melkein": aivan liian humalainen mies.
Parempaa ehkäisykeinoa saa hakea.
- Terttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti