Kotiuduttu ollaan jo tovi sitten, täydellisesti hengissä! Tämä kesäinen sinkkuretkemme osoittautui odotettua paljon kiltimmäksi, kiitos allekirjoittaneen sen-ajan-kuusta, ja taisin vahingossa cockblockata Hilmankin lupaavan seikkailun. Hupsista, pahoittelen kovasti edelleen Hilmuskaiseni! Ensi kerralla lupaan ainakin yrittää ymmärtää mitä tarkoittaa "ollaan täällä kahdestaan, älä tuu tänne". Humalaisen on kauheen vaikea ymmärtää kieltoilmaisuja.
Mutta siis nätisti meni! Tutustuttiin peräpohjolan käpykylässä uusiin mahtaviin tyyppeihin, jotka asuvatkin ihan tässä lähistöllä. Mikä ihmeen mäihä? Ei haittaa kyllä yhtään, ennustan tälle kesälle vielä lukuisia mukavia hetkiä tutustumisen parissa. Annan Hilma teidänkin tutustua sitten ihan rauhassa toisiinne!
Olen tässä miettinyt tätä omaa suhteiluani. Tai lähinnä sen olemattomuutta. Siinä missä Hilma pyörittelee samoja miehiä lakanoissaan useita kuukausia, itse olen pitkän aikaa tyytynyt kaavaan "käytsä usein täällä-meille vai teille-soitellaan (not)". Eipä aina tuu edes numeroita vaihdettua. Näitäkään juttuja ei ihan älyttömiä määriä ole ollut, mutta sanotaanko näin, että tässä vuodessa olen ottanut kanssasisareni kumppaneiden määrässä kiinni. Snadisti järkyttävää, mutta vielä ei tarvitse ottaa varpaita mukaan laskemiseen.
Kiinnostavin (?) puoli tässä on se, että yleensä miehet on niitä, jotka jälkeenpäin ottaa yhteyttä. Eikä välttämättä tarvitse olla mitään petiseikkailujakaan taustalla, ihan kaverimieliset tapaamisetkin riittää. Itse oon äärimmäisen huono tekemään minkäänlaista aloitetta, ellen ole ihan järjettömän kiinnostunut vastapuolesta. Tällaisia tapauksia on elämäni varrelle mahtunut äkkiseltään mietittynä kolme, ensin mainituista en edes osaa sanoa.
Tällaiset kaipailevat ja vihjailevat yhteydenotot saavat niskavillat pystyyn, ja Terttu vaikenee kuin muuri. Paitsi humalassa, jolloin käyttää onnettomia reppanoita itsetuntonsa pönkittämiseen törkeästi hyväksi. Jos joskus erehdynkin rupattelemaan, keskustelut päätyvät lähes poikkeuksetta tapaamisehdotuksiin. Joihin en koskaan tartu, ja jos tartunkin niin ainakin perun viime hetkellä.
Tää on jotain aivan ylitsepursuilevaa sitoutumiskammoa, en pysty edes deittailemaan ilman pakokauhua. Mä oon ihan kuin tyypillinen mies!
Olen tullut pohdinnoissani siihen tulokseen, että syy tähän paniikinomaiseen tapaamisten välttelyyn on yksinkertaisesti siinä, etten osaa sanoa ei. En halua loukata kenenkään tunteita sanomalla muutaman tapaamisen jälkeen "kiitos mutta ei kiitos", joten olen mielummin alusta alkaen välttelevä. Vaikka ensin mainittu onkin täysin normaalia ja yleensä molemminpuolista, ja jälkimmäinen taatusti enemmän loukkaavaa.
Tässä on pari dilemmaa:
a) en koskaan saa tietää, voisiko joku oikeasti olla sellainen kolahtava tapaus, kun en koskaan tutustu kehenkään
b) välttelevä asenne saa miehet yrittämään kahta kauheammin
c) ja jos sitten parin viinilasin jälkeen on se puhelin kädessä, Terttu on mennyttä kalua.
Huh! Tämän pohdinnan myötä lupaan itselleni, että seuraavan yhtään potentiaalisen herran osuessa kohdalle suostun mahdolliseen treffikutsuun. Koska se ei edellytä mitään, ja koska milloin vaan voi sanoa ei. Ja todennäköisesti herran tutustuessa allekirjoittaneeseen paremmin hän tajuaa, ettei minussa oikeastaan olekaan mitään mielenkiintoista, ja jättää minut itse rauhaan. Ehkä vielä vaihtaa numeronsa salaiseksi, jottei tarvitsisi kaikkia viikonloppuöitä olla painamassa punaista luuria.
Naiset, tekevät kaikesta vaikeampaa kuin se onkaan!
- Terttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti