Joo, perun viimeisimmän viestini viimeisen lupauksen. Ei mitään deittailuhommia mulle kiitos! Oon vaan ihan liian pakokauhuinen, eikä tätä kauhua lievitä yhtään se, että viisi eri miestä neljänä (perättäisenä) päivänä ottaa yhteyttä. Tai yrittää, pari jäi ilman vastausta, ja parin jälkimmäisen kanssa varoin sanojani niin että ihan kipeetä teki. Yksikin vähänkään väärään suuntaan taivutettu tavu olisi ollut liikaa. Melkein jo epäilin, josko nämä kaikki herrat jotenkin mystisesti osaavat lukea ajatuksiani ja päättävät kokeilla onneaan, mutta sitten palasin takaisin tähän todellisuuteen.
Miksen mä osaa, miksen mä pysty? En kai mä voi näin paljon pelätä, että löydän itseni jostain ikuisuuden kestävästä parisuhteesta? Eiköhän tää tapaus aikaisempi opettanut mulle jotain. Näköjään ainakin pelkäämään itseään.
Ei näistä miehistä kyllä kukaan ole ihan mun tyyppinen, joka saa mut miettimään, että oon kyllä hitonmoinen nirsoilija ja pelinainen. Koska kukaan ei kelpaa ja koska siltikään en pysty sanomaan sitä suoraan päin naamaa. Koitan vaan pelastaa itseni, ettei tarvitsisi sitten hampaattomana vanhana piikana katua ja itkeä kuinka kukaan ei rakasta mua.
Taas yks kliseidentäyteinen täytepostaus. Kuinka ankeesti voikaan asiat olla kun kaikki on pelkkää klisettä!
Ja sitten,
palaan ajatusten alkulähteille, ja tajuan, että tää kaikki johtuu siitä, että oon vaan niin sen erään lumoissa. Sen, jonka kanssa mistään tuskin tulee mitään ja jonka kanssa ei ole pitkään aikaan vaihdettu yhtään lausetta, mutta joka silti vaan tuntuu ihan liian täydelliseltä ollakseen totta. Ja ihan liian sopivalta. Ehkä just siks kun se on niin saavuttamattomissa.
Nyt riittää tää kliseehattara ennen kakkostyypin diabetesta. Muistakaa pestä hampaat!
- Terttu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti