 |
| Otsatatuoinnin ainesta, definitely. |
Hitto sentään. Tää on kyllä ehdottomasti huonoista puolistani se äärimmäisimmän huonoin, ainakin näin henk.koht tasolla. Ihastun liian helposti, ihan liikaa, ja vaikka saisinkin otettua yhteyttä, en osaa sanoa mitään mikä johtaisi mihinkään, koska en kehtaa ja koska pelkään pakkeja.
Vaikka juttu luistaisi hyvin, keskustelunaiheita riittää ja samankaltaisuuksia on vaikka muille jakaa, ja ihan selvästi pientä kipinääkin on ilmassa. Niin, tai ainakin oli, sen illan aikana. Ennen kuin mies otti ja hävisi. Ehkä siitäkin vähän järkevämpi tapaus osaisi jotain tulkita? Tilanne oli kuitenkin kaikessa absurdiudessaan niin monitulkintainen, etten halunnut heittää pyyhettä kehään vaan modernein keinoin etsiä miehen somesta. Laittaa viestiä, odottaa vastausta, joka ihme kyllä kuuluikin! Jonka perään vuorokauden kuumeiset pohdinnat, millä sanoin itse jatkaisi, ja valitsee sitten turvallisia sanoja, jotka eivät oikeastaan vie keskustelua mihinkään suuntaan.
Olen ilmeisesti ihan liian pehmeäsorminen vääntämään rautalankaa, mutta vastausta ei ole kuulunut. Ja tuskin kuuluu, luulen että tämä oli tässä. Ellen itse rohkaistu sanomaan jotakin suoraa, ehdottamaan tapaamista jonkin lukuisista mielenkiinnonkohteista parissa tai jotain muuta joka normaalilta ihmiseltä ehkä vähän helpommin onnistuisi. Mutta mitä ihmettä mä sanoisin? En tahdo olla liian ahdistava, tyrkky, suora, liian mitään. Miks pitää olla näin sosiaalivammainen?
Oon tainnut ansaita tämän. Clap your hands, me is desperate!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti